Valokuvaamisen nextille levelille

Ilmat on suosineet viime päivät kuvaajaa ja kulkijaa valolla, luonnon yksityiskohdilla ja taivaan valkokankaan tapahtumilla. Laitan tähän nyt muutamia ekoista kuvistani, jotka ylittävät omat "rimani", joista kirjoitin viimeksi, ja joita todellisuudessa ei ole edes olemassa. Tekisi nimittäin kovasti mieli julkaista myös setti sellaisia kuvia, joissa useimpien mielestä ei ehkä ole mitään jujua, kuvauksellisestikin saattavat olla tasoiltaan mitä sattuu, mutta itselleni henkilökohtaisesti henkivät syvää luontoyhteyttä, tunnelmaa, maagisuutta ja energiaa. Ehkäpä teen paketin jonain hetkenä vielä myös sellaisista.


Nämä kaikki ovat hyvin lähelle originaaleja, suurin osa täysin. Yhtä on rajattu, kahta oikaistu, yhteen lisätty himppanen kontrastia, yhdestä muokattu aurauskepin varjo piiloon. Useimmat on otettu käsivaralla ja manuaalilla. Käsivaralla, koska jalusta ei ole aina mukanani. Asiaa ei helpota se ettei käteni  ole enää vakaat: en jaksa kannatella kameraa pitkään, saati samalla säätää, vääntää ja hakea oikeaa kulmaa omalla keholla. Sekään kun ei ole vakaa. 🙊 Tarvitsen siis mukaani kuvaamiseen ehkä hitusen enemmän tsägääkin kuin muut. Ja aikaa.


Oon lähtenyt urpåilemaan järkkärin säätöihin lähes ummikkona. Jonkinlainen käsitys perusteista mulla on, paljon olen kuvien ja kuvanmuokkauksen kanssa pelannut, sekä kuvia erilaisilla vempeleillä räpsinyt, mutta lähtökohtaisesti järkkärimaailman tunnen yhtä hyvin kuin Uuden-Guinean sademetsät. Vaikka tykkään editoimisesta, väreillä leikittelystä, fiilistyökaluista ja jopa surrealistisistakin teoksista, tärkeintä lienee hallita se, josta kaikki lähtee: vision pysäyttäminen valosta kuvaksi. En tiedä auttaako vai jarruttaako, että tavallaan tiedän hyvinkin yksityiskohtaisesti millaista lopputulosta ja tunnelmaa haen. Silloinkin, vaikkei itselläni ole juuri käsitystäkään mitä siihen pääsemiseksi vaaditaan laitteistolta, olosuhteilta, kuvaajalta ja jälkikäsittelyltä, onko siihen yltäminen mahdollistakaan. Oppiminen vaatii siis paljon kokeiluja ja epäonnistumisia, joiden sekaan mahtuu vasta niitä oikeasti eteenpäin vieviä onnistumisia ja oivalluksia. Oon monella tavalla kuvaamisen suhteen myös sellainen, että teoria ei uppoa ennen kuin oma silmä ja käsi on kokeillut ja hakenut yhteistä linjaa aikansa.


Näissä kuvissa on oiottu. Nämä ovat tulleet tähän suoraan kameran JPG:nä, lukuun ottamatta alussa mainittuja muutoksia ja vesileimaa. Tiedän ja näen monessa asiassa "virheitä" ja parantamisen varaa, niin tarkkuudessa, valotuksessa ja ties missä – mikä siis lienee myös hyvä ominaisuus ja piilevää potentiaalia – mutta tämä on ehtaa ja autenttista tasoani nyt, johon kuitenkin olen olosuhteet ja kokemus huomioiden ihan tyytyväinen. Päätinkin etten lähde pikamuokkaamaan edes niitä seikkoja millään osaamallani ohjelmalla, jotka olisivat meikattavissa piiloon, vaan jos jälkikäsittelyyn ilmenee väistämätöntä ja selvää tarvetta, vien sen Darktableen RAW:na niin usein kuin mahdollista. Siten ohjelma on 'pakko' omaksua ja raakatiedostojen käsittely vie askeleen eteenpäin valokuvauksen maaperällä. Tiedän joidenkin kuvien sisältävän myös asioita, jotka muita voivat ennemminkin häiritä, mutta jotka itselleni ilmaisevat jotakin erityistä. Tämä johtunee mm. pyhän geometrian ja symboliikan tajusta, jolloin mieli ja sydän on ohjelmoitunut tekemään havaintoja ja näkemään tiettyjä muotoja, säännönmukaisuuksia ja lainalaisuuksia.

Oon kyllä aivan valtavan onnellinen löydettyäni uuden palon tähän harrastukseen. Se oli vuosia lähes kokonaan kateissa. Luultavasti silloiset kamerat olivat antaneet jo kaikkensa ja uudet työkalut olivat välttämättömät viedäkseen asiaa uudelle tasolle. Suurin osa kuvista tulikin napsittua sitten enää puhelimella (tulee edelleenkin).

Käyttämäni laitteet ovat: 

• Sony SLT A55V / kittiputki 3.5-5.6/18-55 SAM / Tamron AF 70-300 1:4-5.6 tele-macro (1:2)

• Canon PowerShot SX600 HS 18x Optical Zoom

• Huawei Honor 8

• Olympus SP-55OUZ 

• Samyang 2.0 / 16mm (hankittu vielä vahvistukseksi)

 

Järkkärillä on jo jonkin verran ikää, paketti tuli meille käytettynä, enkä pysty vertaamaan sitä oikein mihinkään. Tehdään parasta sillä mitä on.

Canonin pokkarin zoom tarkentaa parhaimmillaan 72-kertaiseksi, mikä on sen tärkein ominaisuus. Esimerkkinä siitä alin kuva, täysikuuta ja pimennystä edeltävältä päivältä. Siinä zoom taitanee olla 36 - 52x, ja silloin tällöin kaikkein zuumatuimmissakin kuukuvissa on vielä siedettävä tarkkuus käsivaralla otettuna. Eli jos ja kun haluan todennäköisesti onnistuvia ja varsinkin lähikuvia kuusta, luotan edelleen enemmän pokkariin. 

Honorin kaksoiskameraan oon puhelimen kameraksi oikein tyytyväinen. Siinä on myös säädettävä aukko -ominaisuus, joka tosin feilaa joskus tosi luonnottomasti. Parhaimmillaan vastaavasti se on aika kiva lisä peruskuvaamiseen. 

Olympus on niin ikään 18x Optical Zoom, mutta sitä kapinetta oon käyttänyt tosi vähän. Tarkoitus on ottaa vielä jossain vaiheessa selvää sen mahdollisuuksista. 

Seuraavat suunnitellut laitehankinnat ovat uusia vara-akkuja järkkäriin ja/tai kaukolaukaisin (ajastus syö virtaa). Myös pari vaihtoehtoista putkea on noussut ajatuksiin, sillä koen vetoa pitkän valotusajan luomaan, valon kynäilemään ympäristön ikuistamiseen, ja fyysisen tähtitaivaan ilmiöiden dokumentointiin. Linnunrataa en varmaan kyllästyisi koskaan kuvaamaan. Se näyttää aina erilaiselta, joka päivä, joka hetki. Se on kenties muuttuvin, moniulotteisin ja massiivisin ympäristö mitä ihminen voi kokea ja havaita ympärillään yhden silmäyksen aikana: Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus ja ikuisuus, näkyvä ja näkymätön, yhdessä scenessä.

Auringonlasku pellolle nousseen usvan läpi. Aurinko tuntui suorastaan sukeltavan syliin.

Sininen superverikuu ja sen pimennyksen loppuvaihe. Nopeasti tielle pystytetty jalusta, arvotut asetukset ja tarkennus kiireessä haettua. Valitsin tämän valotuksen ja tarkkuutensa perusteella, vaikka joissain otoksissa pimennys oli tätä selkeämpi ja oranssiksi kuuta värjäävä.

Kuvagallerian löydät osoitteesta: https://marilphotography.weebly.com

Behind The Camera...



Nämä ovat puhelimella otettuja, joista eka on muokattu Instaan fiilisfiltterillä. Ja muuten hyvä esimerkki puhelimen f-arvo -ominaisuuden feilaamisesta. Tarkkasilmäinen huomaa varmasti sanomattakin. Itselle rakkaissa ja merkityksellisissä hetkissä ja yhteyksissä tämmöisillä puutteilla ei kuitenkaan ole sen suurempaa painoarvoa kuin mitä niille itse sallii.

Siivet & Juuret

Tämä parikin viime vuotta kiinni ollut blogi ehti täyttää joulukuussa 10 vuotta. Tarkoituksena oli sulkea kirjoitusalusta jo kokonaan, mutta koska elämä käänteineen tuppaa olemaan joskus kummallista, tässä sitä taas ollaan.


Mulla oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko pidän blogin kiinni ja itselleni muistona, tai lähden viemään sitä uudistuksen läpi, jotta se voisi palvella jälleen. Yhtenä tekijänä tähän on blogin lukemattomat kuvat, jotka kuvapalvelimen uudistumisen myötä eivät enää näy postauksissa kuin siellä täällä, jos niissäkään. Osan kuvista Photobucket on mennyt nielemään bittikitaansa kai lopullisesti. Toisin sanoen, tulen vähitellen käymään jokaisen tekstin läpi ja korjaamaan sekä palauttamaan parhaani mukaan kuvat ja sen myötä korjaamaan visuaalisen ilmeen niiden postausten osalta, jotka päädyn jättämään. Varaan tähän aikaa niin paljon kuin se sitä ottaa. Siivoan pois kaikkea turhaa ja mitäänsanomatonta, jolla ei ole arvoa itselleni, tuskin sinullekaan. Poistan myös kaikki kommentit ja päivitän blogin nimen vastaamaan tätä hetkeä. En edes tiedä vielä mitä kaikkea ja mihin päädyn. Aloitan tavallaan puhtaalta pöydältä, mutta silti vanhan jatkumona. Blogimaailmakin on muuttunut somen kehittymisen myötä. Nyt esimerkiksi Insta on itselleni se väylä, jota käytän tunnelmapalojen ja hetkien taltioimiseen ja kavereille jakamiseen. Kuvia on sinne helppo ja vaivaton ottaa ja fiiliksiään sekä inspiksiään siellä jakaa. Blogille suon tilaisuuden tarjota tilaa enemmänkin kokonaisuuksille ja hetkien muodostamille helminauhoille.


Tämän kuluneen vuosikymmenen aikana on paljon muuttunut. Jopa viimeisen vuoden aikana muutokset ovat olleet isoja. Ja silti moni asia on myös pysynyt ennallaan. Blogia ja menneitä tunnelmia selatessani huomasin, että vaikka olen käynyt läpi syvää, erityisesti henkistä muutosta tämän kymmenen vuoden ajan, monet asiat ovat muuttumattomia. Jotkut ovat voineet jäädä pois, mutta nyt elän aikaa, jolloin ne ovat palaamassa taas merkityksellisinä takaisin. Niillä saattaa olla entiseen nähden erilainen painoarvo, mutta ne kuuluvat silti olennaisina elementteinä elämään. Elämä on täydentynyt – ja tiettyjen vaiheiden jälkeen alkanut osoittaa tilaa uudelleen sille luovuudelle, joka on aikaisemmin ollut hetkellinen, ohimenevä tai täydentävä työkalu ja oppiprosessi. Siitä on tullut luonteva ja pysyvä osa omaa ilmaisua.


Luulen myös, että kirjoitan tänne enemmän kuin ennen. Tähän saakka tämä blogi on ollut kuva- ja kuvauspainotteinen, harrastuksiin ja projekteihin keskittynyt uloshengityskanava, jonne en ole kertonut itsestäni kovinkaan paljon. En ole tuntenut sellaiselle tarvetta, koska kirjoittamiselle on ja on ollut omat paikkansa toisaalla. Se on voinut antaa pinnallisen vaikutelman, mikä luonnollisesti on vain havannoijan omaa kokemusta. Mussa on paljon kerroksia, puolia ja syvyyksiä, joita on ajoittain haastavaa saada ilmaistua yhdellä alustalla, koska vaatisivat usein seikkaperäistä ja laajempaa pohjustusta. Nyt kuitenkin yritän sitäkin: ilmaista itseäni kokonaisuutena, en kokonaisuuden osina. Täällä sivuilla siis luultavasti lennähtelee puikoilta silmukat siinä missä uudistetaan kotia tai vaalitaan terveellisempiä valintoja arjessa ja pudotetaan painoa. Tulen kirjoittamaan kaikesta siitä mikä elämääni luontevasti sisältyy. Blogia edestakaisin vieritellessä laitoin merkille myös sen, että olen kirjoittanut monesta aloitetusta asiasta, mutta en ole koskaan saanut tai edes yrittänyt ottaa kunnon tilaisuutta kertoa kuinka niiden kanssa lopulta kävi ja millaisten vaiheiden kautta. Tuli tunne, että olen sen tänne velkaa. En kenellekään muulle kuin itselleni, ikään kuin noiden asioiden symbolisena ympyrän sulkemisena.


Yksi tärkeä ja kenties tärkein syy blogin lämmittämiselle on myös valokuvaus itsessään. Olen aina rakastanut ottaa kuvia, mutta laitteisto on ollut vaihtelevaa. Nyt sain järkkärin, jollaista en lopulta edes meinannut hankkia sen painavuuden takia. Ei uusi, eikä mikään erikoinen, mutta kuitenkin seuraava askel, mikäli meinaa kuvausharrastuksessa kehittyä. Pyrin aina elämään hetkessä ja autenttisella fiiliksellä, joten mihinkään ammattilaistason tai taiteen vallitsevien sääntöjen mukaiseen tulokseen en edes yritä, vaan haluan oppia ikuistamaan sitä, mikä ilmentää omaa näkemystä, kokemusta ja mieltymystä. Mikään muu ei merkitse, paitsi se, että juuri sillä hetkellä kuva edes jossain määrin miellyttää tai täyttää tarkoituksensa tai kuvaamiseen inspiroineen vision. En aseta itselleni raameja tai rimoja, vaan päinvastoin koetan olla itselleni hyvinkin armollinen laadun suhteen. Vain kuvan merkitys itselleni tulkoon määrittämään julkaistuksi tulemisensa. Todennäköisesti kuvia tuleekin yhtä lailla niin puhelimesta, pokkarista kuin myös järkkäristä.


Pari sanaa vielä itsestäni. Blogin sisältöä luo alle nelikymppinen kuuden lapsen äiti, vaimo, synnynnäisen sidekudossairauden (EDS) henkisesti vahvistama ja fyysisesti haurastuttama entinen kuntoiluhullu keikkalaulaja, joka prosessoi byrokratian kentällä työkyvyttömyyseläkettään parhaillaan eteenpäin. Onnellisesti naimisissa, kokemassa elämää, jossa tuntee olevansa syvähenkisesti Kotona sieluperheessään. Kaikenlaisiin määrityksiin, ristiriitaisuuksiin, statuksiin, hifistelyihin ja hypetyksiin kyllästynyt, ja siksi niitä käyttävä ja sellaisiin kiinnittyvä aina niin ohuesti kuin mahdollista. Silmää, korvaa, sydäntä ja mieltä löytyy kauneudelle, myötätuntoa ja vastuuntuntoa elämän koko kirjoa kohtaan ja tietoisuutta sekä havannointikykyä olemassaolon moninaisuudelle. Puhtaus, vapaus, ja aitous ohjaa kaikissa valinnoissa tilanteen mukaan mahdollisimman pitkälle, niin ravinnossa kuin liikkeessäkin, ja niin ilmaisussa kuin ihmissuhteissa, luoden terveen, virtaavan ja kannattelevan tasapainon välilleen. Vähintään yhtä monella tavalla perinteinen ja tavallinen nainen ja äiti, kuin mitä jonkun mielestä ehkä joiltain osin epätavallinen. ツ

Toiveita toukokuulla

Aikaa on vierähtänyt viime postauksesta puoli vuotta. Olemme eläneet rikasta, rakasta, ihanaa vauva-arkea. Omppu on kasvanut ja kehittynyt jo 8-kuiseksi palleroksi, joka hakee kovin polvia alleen. ﺕ

Kevätkin alkaa olemaan pitkällä ja luonto vihertää.

Olen ollut aikaansaamaton päivittämään blogia, eikä toisaalta ole ollut erityisiä aiheitakaan. On ollut tarkoituksenmukaista keskittyä olennaiseen ja olevaan. ❤


Olemme varanneet maaliskuun lopussa syntyneestä poikueesta meille jumbokanipojan, rodultaan ranskanlupan. Lapset ovat jo kauan rankuttaneet lemmikkiä, mutta olen kokenut ettei aika ole ollut kypsä. Kuitenkin kun itse olen kasvanut eläinten keskellä, ymmärrän hyvin tuon karvaisten ja pehmoisten kaverien kaipuun. Sitä paitsi eläimet opettavat paljon rakkaudesta ja myötätunnosta, vastuuntunnosta puhumattakaan. Meillä lapset ovat käsitelleet eläimiä aina hienosti, joten se ei ole painanut eläimen hankinnan lykkäämisessä, enkä epäile hetkeäkään että innostus ja kiinnostus olisi vain hetkellistä.


Eilen sitten paljastimme, että parin viikon päästä meille tulee karvavauva. Voi sitä riemun määrää...!


Itse rodusta ja kanista kirjoitan pian erikseen.

Sydämeni alla

On 20. raskausviikko, piakkoin puoliväli. 

Viidesti aikaisemmin muotoonsa venyttynyt rakas kumpu, silkkipaperisine arpineen, kantaa rakkautta ja uuden ihmettä. 

Onni asuu täällä. Potkiikin.

Ja Onni kantaa minua.

Tiedän, se on iso, tälläkin kerralla. Viidenkin vuoden tauon jälkeen muistaa olla. Varpaat katosivat näkyvistä varsin aikaisin. ﺕ Tästä kutakuinkin lähdettiin: 

Tässä & Nyt

Olen taas kerran hiljentynyt päivityksissä tunnustellessani tätä pintaraapaisu-blogia ja sitä, mitä osaa se itsessäni palvelee - palveleeko enää mitään niin suuressa määrin, että tätä kannattaa pitää olemassa. Palveleeko se ylipäätään ketään. Moni asia on muuttunut - myös tämän blogin historian aikana, mistä olen kirjoittanut aikaisemminkin - ja ollut elämässäni jatkuvan muutoksen sekä sydänlähtökohtaisen priorisoinnin kohteena. Ennen olevinaan kovin tärkeitäkin asioita, määrityksiä ja toimintatapoja on ollut uudelleenarviointien myötä luopumisen alla, jotta ne vastaavat sitä, mitä niiden kuuluu kyseisellä hetkellä olla. Nämä olen tunnistanut siitä, että vastassa on vain tyhjä kaiku; niistä ei löydä enää itseään.

"Kosketuspintaa"- ja "Villa Vanilla" -nimiä kantaneena blogina tämä palveli hyvin aikansa, keskittyen lähinnä remontointiin ja kotipesän luomiseen, antaen materialle suhteellisesti vääristynyttä painoarvoa, jälkikäteen ymmärrettynä. Koti sinänsä on aina ollut tärkeä, kaikkine pienine sekä hieman isompine rakkaine ihmisineen, ja vieläpä yhden aika isonkin rakkaan siellä vaikuttaessa, ollen ikään kuin kaiken luovuuden ja luomisen fyysinen lähtökohta, itseni heijastus, maallisen elämän juuret, "työpaikka", pysähtyminen. Edelliset vaiheet olivat olennaisen tarkoituksellisia siinä mielessä, että esimerkiksi värit ja muodot ovat olleet vertaansa vailla olevia työkaluja ja terapiointeja niiden syvemmissä merkityksissään; yhä syvempään itsetuntemukseen luotaamisessa. Unenkuiskaajan maaksi nimesin omaa suuntaansa etsivän blogin taannoisen musiikillisen projektin mukaan, mutta koska nimen voi hahmottaa myös toisella tavalla - liittyen yhteiseen uneemme ja yhteiseen todellisuuden osaamme - olen antanut sen pysyä toistaiseksi entisellään. Tulin myös tulokseen, että blogikin saa jatkaa yhä, samalla harvakseen ja satunnaisesti päivittyvällä tahdillaan kuin tähänkin saakka, lähinnä kuvien ja fyysisen ympäristön, kauneuden, luovuuden, yksityiskohtien, inspiraatioiden, ehkä joiltain osin tiedonkin ulos huokaamisen paikkana. Ulospäin ne voivat olla mitättömän pieniä asioita, mutta saattavat pitää olemuksensa sisällä suuriakin, henkilökohtaisesti puhuttelevia oivalluksia tai kasvunpaikkoja.
Ensisijaisesti pidän tätä siis itselle, oman kokemusmaailmani perspektiivin kuvajaisena ja kollaasina, mutta jos joku muukin saa tästä avattua tai peilattua itselleen jotakin, mikäs sen mukavampaa.



Vuosi 2o11:

~ on ollut edellä mainittujen muutosten puolesta varsin vauhdikas käänteissään, vielä edellistäkin vuotta hurjempi; suurimmaksi osaksi sisäisillä ja vähemmän näkyvillä tasoilla, mutta enenevissä määrin heijastuen toki myös kaikkeen muuhunkin elämään. Vuosi 2o11 oli kaikkinensa ihmeellinen vuosi, niputtaessaan samaan aikaan hyvin erilaisia asioita yhteen, mutta samalla myös hajottaen ja erillistäen toisistaan irti sellaisia elementtejä, jotka sitä olevaisuutensa puolesta tarvitsivat. Vuosi oli onnellinen, rikastuttava, oivalluttava, elämän pitkänmatkalaiselle rauhan mahdollistava, hyväksynnän lopputyö.

Tärkeitä päivämääriä:

11.11.11. otin konkreettisesti askeleen kohti sitä, mitä kohti nyt tänäkin vuonna kuljetaan, perustaessani oman sivuston.

12.12. alkoi myös toisella tavoin uusi vaihe elämässä 12 virallisen kotiäitiysvuoden jälkeen, nuorimman lapsen täytettyä kolme vuotta - vaikka näennäisesti mikään ei olekaan sittemmin muuttunut. Oli aika luoda uudenlaisia visioita edellisten kariuduttua terveydellisiin syihin, 16 vuoden diagnoosien odottamisen ja kuntoutuksen tuloksettomaksi toteamisen jälkeen - tällä kertaa yksin sydäntä kuunnellen. Tein elämäni ensimmäisen aarrekartan näitä tavoitteita koskien, jotta tällä hetkellä olemassaolevat realiteetit ja esteet saavat kaikki edellytykset muuntua onnistumisen tieltä. Päämääränä aarrekartassa on opiskella diplomiluontaisterapeutiksi ja tällä saralla monipuolistua, jotta saan tietynlaisesta, ehkä jo asiansa ajaneesta ja tarkoituksensa näyttäneestä pysähtyneisyyden tilasta sysättyä energiat liikkeelle, jos niin kuuluu tapahtua. Kuitenkin vasta elämä näyttää mihin se vie. Ja hyvä niin, kaikki otetaan vastaan mitä tulossa on. ♥

Alkanut vuosi on lähtenyt käyntiin ikään kuin täysin puhtaalta pohjalta, uudelleen syntyneenä. Paljon on sen myötä saanut jättää taas taakse; kaikki ne Aidot asiat, missä Sydän ja Ilo ovat läsnä, sen sijaan On ja pysyy. ♥ Myös täällä.

""Filosofian professori aloitti luennon sanaa sanomatta, täyttämällä ison lasipurkin nyrkinkokoisilla kivillä. Sitten hän kysyi opiskelijoilta, oliko purkki täysi. Heidän mielestään se oli. Sitten hän otti pussillisen pikkukiviä, kaatoi ne purkkiin ja ravisti purkkia. Pikkukivet vierivät isojen kivien välissä oleviin koloihin. Nauraen opiskelijat vastasivat purkin nyt olevan täysi. Sitten professori otti pussillisen hiekkaa, kaatoi senkin purkkiin, ja hiekka täytti pikkukivienkin välit.
"No niin", sanoi professori, "haluan teidän ymmärtävän, että tämä on teidän elämänne. Isot kivet ovat tärkeitä asioita, kuten perhe, elämänkumppani, lapset ja terveys. Sellaisia asioita, että vaikka kaikki muu ympäriltänne katoaisi, elämänne olisi silti täyttä.
Pikkukivet ovat muita merkityksellisiä asioita, kuten työ ja koti. Hiekka on sitten kaikki muu, pienet asiat. Jos laitatte hiekan ensin purkkiin, ei ole tilaa isoille eikä pienille kiville.
Sama pätee elämäänne; jos käytätte kaiken aikanne ja energianne pikkuasioihin, ei jää tilaa tärkeille asioille. Kiinnittäkää siis huomionne asioihin, jotka ovat teille tärkeimpiä....""

Syyskuun ensimmäinen, nyt

Nyt syksy on ihan oikeasti täällä. Kesä kävi heittämässä jäähyväiset vielä viimeisten helteiden merkeissä, mutta on tullut aika kerätä se muistoina sydämeen muuttamalla haikeus kiitollisuudeksi, ja palata arjen rytmiin  vaihtaen askellajia kesälautumien laukkailujen jälkeen.

Nyt kääriydytään lämpimään huopaan takkatulien äärelle villasukissa ja teemuki kädessä, sytytellään kynttilöitä ja toivotetaan syksy tervetulleeksi. ﺕ


Nyt käännytään kotiin- ja sisäänpäin. ღ

(Lyhty, jonka piti tulla ulos...
---vaan siinä se lipaston päällä narjottaa.)

 Ilmassa tuoksuu syksy, taivas näyttää kuulaammalta ja luonnon kukoistus muuttuu syvemmiksi sävyiksi.

Zenlandia, Oshopark - "soramonttu", "äitin tontti"...

Suurimmat urakat olisivat puutarhassa ohi... Huh! On vieläkin vaikeuksia uskoa sitä todeksi, sen verran taajaan tahtiin piha meitä työllisti ja projektit haukkasivat tunteja päivistä. Mutta sekä odotus, että työ palkittiin - on helppo hymyillä! ﺕ

Kesti tosiaan seitsemän vuotta päästä siihen saakka, että pihat oli raivattu kaikista turhaakin turhimmista rakennuksista, epämääräisistä rytöalueista ja puustosta. Viime kesänä saimme suurimmat alat tasoitettua ja nurmikoitettua, mutta vielä silloinkaan ei jaksanut uskoa sen päivän joskus koittavan, jolloin pystyy katsomaan edes jotain valmista.

Ainoa olennaisesti puuttuva elementti tästä kivikeitaasta on vesiputous, jonka mies tekee todennäköisesti liuskeisesta luonnonkivestä.

Itämaisen puutarhan piirteitä halusimme ja siinä myös omasta mielestämme riittävästi onnistuimme:

Altaan pohjalle on laitettu Substrat-kiveä, joka takaa biologisen tasapainon esim. allaskasveille tai kaloille. 

Kasveja ei altaassa vielä ole, mutta reunalle on istutettu  mm. heinämäistä viiruhelpiä, liljoja sekä japaninkurjenmiekkaa.

Perennoja istutettiin yli kahtakymmentä eri lajia,

ainakin 120 kappaletta. Ynnä kaikkea muuta...

- joskin tarkoituksena muuttaa vähitellen kaikki eläväinen monivuotiseksi.

Vartavasten perennoille pihan takakolkkaan tehty kumpare täytettiin 'Perhosparatiisi'-taimilla, perhosten suosikeilla - eli se täyttyessään tuo muutakin iloa pihaan kuin oman väriloistonsa.

---ja niin, se hiekkalaatikkokin on pihassa. ッ

Silmuja

Tuskailin täällä aiemmin 'opettelen-tykkäämään-keväästä' -projektiani. Asennemuutos on vuosi vuodelta toiminut paremmin, sillä tänä vuonna koen oikeasti ihastelevani heräävää luontoa ja jopa harmautta, likaisen lumen alta paljastuvaa maata ja melkein noita nilkkoja myöten mutaisia lenkkareitakin. Vaikka kevätsiivouspäivää luonnollisesti vietetään siksi joka päivä, joskus moneenkin otteeseen... Talvesta luopuminen on helpottunut, tämä hetkellinen välivaihe tarkoittaa vain piakkoin jonkin uuden alkamista.

Vaikka talvi on vielä siivoamatta pääosin pois nurkista, alkaa sen väistyminen näkymään myös kotona. Mies on edesauttanut pihan sulattamista, ja onpahan siellä ruusupuskia ympäröinyt aitakin saanut kyytiä - ennen kuin lähtee itse etupihaa ahtauttava ruusukko. Eli kaikenlaisia muutoksia ja pihajuttuja, sekä lastenhuoneen ja vessan remppasuunnitelmia olemme lyöneet alkuun. Sen lisäksi tietysti, että pääsiäistä on lasten kanssa alettu valmistelemaan, hyvissä ajoin. ッ