33. viikon lopulla:
Tuntuu kuin kaikki törmäilisivät ja kävelisivät päin.
Jään kiinni ovenkahvoihin.
Jään kiinni oikeastaan kaikkiin väleihin, joista on ennen tullut kuljettua vaivattomasti.
Kääntösäde on suurempi kuin mitä voi aina muistaa.
Oon piipittänyt peruuttaessa merkkiääntä, ihan sillein varuilta tuota kevyempää liikennettä varoittaakseni.
Kumartuessa pidän omituista urinaa ja teen sen jalat vähintään noin 50 asteen kulmassa, jotta alapainoinen vatsa mahtuu jalkojen väliin. On hyvä muistaa katsoa ettei toinen jalka jää silloin liukkaalle matolle. Toisaalta, jos sitä ei muista, jo kerran jälkeen nivuset kyllä muistuttavat.
Kynnykset ja matonreunat ovat myös korkeampia kuin ennen. Nostan kyllä jalkoja ihan normaalisti, mutta silti mut yritetään kampittaa kerta toisensa jälkeen.
Syödessä en yllä kunnolla lautasen päälle, mutta ei hätää, murut tai roippeet eivät putoa lattialle saakka. Vatsan päältä ne on helppo karistaa lavuaariin. Ja laittaa paitoja pesuun useammin kuin jälkikasvu. Etuna on se että onpa jäätelökulholle laskupaikka omasta takaa. Sen epästabiiliudesta pienen potkuttelijan ansiosta ei puhuta. ﺕ
Tuttuja juttuja, jotka alkavat vähitellen palautumaan muistiin.
Meinasin muuten ostaa t-paidan, jossa lukee edessä; tää on niin tätä. Mutta se olisi istunut päälle niin että venyttyy reilusti vatsasta, jolloin siinä lukisi; tää on niiiiiiin tätä. Katu-uskottavampi se toki olisi sellaisena ollut...
Tätähän tää, vielä semmoiset 7 viikkoa. ❤