Valokuvaamisen nextille levelille

Ilmat on suosineet viime päivät kuvaajaa ja kulkijaa valolla, luonnon yksityiskohdilla ja taivaan valkokankaan tapahtumilla. Laitan tähän nyt muutamia ekoista kuvistani, jotka ylittävät omat "rimani", joista kirjoitin viimeksi, ja joita todellisuudessa ei ole edes olemassa. Tekisi nimittäin kovasti mieli julkaista myös setti sellaisia kuvia, joissa useimpien mielestä ei ehkä ole mitään jujua, kuvauksellisestikin saattavat olla tasoiltaan mitä sattuu, mutta itselleni henkilökohtaisesti henkivät syvää luontoyhteyttä, tunnelmaa, maagisuutta ja energiaa. Ehkäpä teen paketin jonain hetkenä vielä myös sellaisista.


Nämä kaikki ovat hyvin lähelle originaaleja, suurin osa täysin. Yhtä on rajattu, kahta oikaistu, yhteen lisätty himppanen kontrastia, yhdestä muokattu aurauskepin varjo piiloon. Useimmat on otettu käsivaralla ja manuaalilla. Käsivaralla, koska jalusta ei ole aina mukanani. Asiaa ei helpota se ettei käteni  ole enää vakaat: en jaksa kannatella kameraa pitkään, saati samalla säätää, vääntää ja hakea oikeaa kulmaa omalla keholla. Sekään kun ei ole vakaa. 🙊 Tarvitsen siis mukaani kuvaamiseen ehkä hitusen enemmän tsägääkin kuin muut. Ja aikaa.


Oon lähtenyt urpåilemaan järkkärin säätöihin lähes ummikkona. Jonkinlainen käsitys perusteista mulla on, paljon olen kuvien ja kuvanmuokkauksen kanssa pelannut, sekä kuvia erilaisilla vempeleillä räpsinyt, mutta lähtökohtaisesti järkkärimaailman tunnen yhtä hyvin kuin Uuden-Guinean sademetsät. Vaikka tykkään editoimisesta, väreillä leikittelystä, fiilistyökaluista ja jopa surrealistisistakin teoksista, tärkeintä lienee hallita se, josta kaikki lähtee: vision pysäyttäminen valosta kuvaksi. En tiedä auttaako vai jarruttaako, että tavallaan tiedän hyvinkin yksityiskohtaisesti millaista lopputulosta ja tunnelmaa haen. Silloinkin, vaikkei itselläni ole juuri käsitystäkään mitä siihen pääsemiseksi vaaditaan laitteistolta, olosuhteilta, kuvaajalta ja jälkikäsittelyltä, onko siihen yltäminen mahdollistakaan. Oppiminen vaatii siis paljon kokeiluja ja epäonnistumisia, joiden sekaan mahtuu vasta niitä oikeasti eteenpäin vieviä onnistumisia ja oivalluksia. Oon monella tavalla kuvaamisen suhteen myös sellainen, että teoria ei uppoa ennen kuin oma silmä ja käsi on kokeillut ja hakenut yhteistä linjaa aikansa.


Näissä kuvissa on oiottu. Nämä ovat tulleet tähän suoraan kameran JPG:nä, lukuun ottamatta alussa mainittuja muutoksia ja vesileimaa. Tiedän ja näen monessa asiassa "virheitä" ja parantamisen varaa, niin tarkkuudessa, valotuksessa ja ties missä – mikä siis lienee myös hyvä ominaisuus ja piilevää potentiaalia – mutta tämä on ehtaa ja autenttista tasoani nyt, johon kuitenkin olen olosuhteet ja kokemus huomioiden ihan tyytyväinen. Päätinkin etten lähde pikamuokkaamaan edes niitä seikkoja millään osaamallani ohjelmalla, jotka olisivat meikattavissa piiloon, vaan jos jälkikäsittelyyn ilmenee väistämätöntä ja selvää tarvetta, vien sen Darktableen RAW:na niin usein kuin mahdollista. Siten ohjelma on 'pakko' omaksua ja raakatiedostojen käsittely vie askeleen eteenpäin valokuvauksen maaperällä. Tiedän joidenkin kuvien sisältävän myös asioita, jotka muita voivat ennemminkin häiritä, mutta jotka itselleni ilmaisevat jotakin erityistä. Tämä johtunee mm. pyhän geometrian ja symboliikan tajusta, jolloin mieli ja sydän on ohjelmoitunut tekemään havaintoja ja näkemään tiettyjä muotoja, säännönmukaisuuksia ja lainalaisuuksia.

Oon kyllä aivan valtavan onnellinen löydettyäni uuden palon tähän harrastukseen. Se oli vuosia lähes kokonaan kateissa. Luultavasti silloiset kamerat olivat antaneet jo kaikkensa ja uudet työkalut olivat välttämättömät viedäkseen asiaa uudelle tasolle. Suurin osa kuvista tulikin napsittua sitten enää puhelimella (tulee edelleenkin).

Käyttämäni laitteet ovat: 

• Sony SLT A55V / kittiputki 3.5-5.6/18-55 SAM / Tamron AF 70-300 1:4-5.6 tele-macro (1:2)

• Canon PowerShot SX600 HS 18x Optical Zoom

• Huawei Honor 8

• Olympus SP-55OUZ 

• Samyang 2.0 / 16mm (hankittu vielä vahvistukseksi)

 

Järkkärillä on jo jonkin verran ikää, paketti tuli meille käytettynä, enkä pysty vertaamaan sitä oikein mihinkään. Tehdään parasta sillä mitä on.

Canonin pokkarin zoom tarkentaa parhaimmillaan 72-kertaiseksi, mikä on sen tärkein ominaisuus. Esimerkkinä siitä alin kuva, täysikuuta ja pimennystä edeltävältä päivältä. Siinä zoom taitanee olla 36 - 52x, ja silloin tällöin kaikkein zuumatuimmissakin kuukuvissa on vielä siedettävä tarkkuus käsivaralla otettuna. Eli jos ja kun haluan todennäköisesti onnistuvia ja varsinkin lähikuvia kuusta, luotan edelleen enemmän pokkariin. 

Honorin kaksoiskameraan oon puhelimen kameraksi oikein tyytyväinen. Siinä on myös säädettävä aukko -ominaisuus, joka tosin feilaa joskus tosi luonnottomasti. Parhaimmillaan vastaavasti se on aika kiva lisä peruskuvaamiseen. 

Olympus on niin ikään 18x Optical Zoom, mutta sitä kapinetta oon käyttänyt tosi vähän. Tarkoitus on ottaa vielä jossain vaiheessa selvää sen mahdollisuuksista. 

Seuraavat suunnitellut laitehankinnat ovat uusia vara-akkuja järkkäriin ja/tai kaukolaukaisin (ajastus syö virtaa). Myös pari vaihtoehtoista putkea on noussut ajatuksiin, sillä koen vetoa pitkän valotusajan luomaan, valon kynäilemään ympäristön ikuistamiseen, ja fyysisen tähtitaivaan ilmiöiden dokumentointiin. Linnunrataa en varmaan kyllästyisi koskaan kuvaamaan. Se näyttää aina erilaiselta, joka päivä, joka hetki. Se on kenties muuttuvin, moniulotteisin ja massiivisin ympäristö mitä ihminen voi kokea ja havaita ympärillään yhden silmäyksen aikana: Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus ja ikuisuus, näkyvä ja näkymätön, yhdessä scenessä.

Auringonlasku pellolle nousseen usvan läpi. Aurinko tuntui suorastaan sukeltavan syliin.

Sininen superverikuu ja sen pimennyksen loppuvaihe. Nopeasti tielle pystytetty jalusta, arvotut asetukset ja tarkennus kiireessä haettua. Valitsin tämän valotuksen ja tarkkuutensa perusteella, vaikka joissain otoksissa pimennys oli tätä selkeämpi ja oranssiksi kuuta värjäävä.

Kuvagallerian löydät osoitteesta: https://marilphotography.weebly.com

Behind The Camera...



Nämä ovat puhelimella otettuja, joista eka on muokattu Instaan fiilisfiltterillä. Ja muuten hyvä esimerkki puhelimen f-arvo -ominaisuuden feilaamisesta. Tarkkasilmäinen huomaa varmasti sanomattakin. Itselle rakkaissa ja merkityksellisissä hetkissä ja yhteyksissä tämmöisillä puutteilla ei kuitenkaan ole sen suurempaa painoarvoa kuin mitä niille itse sallii.

Ylätasanne lastenhuoneeksi ja muutama sana ekologisuudesta

Kuopus on kasvanut niin isoksi, että tuli aika viedä loppuun portaikon ylätasanteen muutos omaksi huoneekseen, joka on ollut vapaana jo monta vuotta edellisen käyttäjän jälkeen. Tähän saakka Omppu on nukkunut taaperosängyssä alakerrassa meidän sängyn vieressä, mutta otimme haltuun sekä oman makkarimme, että maksimaalisen unirauhankin. Taaperosängystä on ollut liian helppo ja lyhyt matka kömpiä meidän keskelle edelleen lähes joka yö. Nyt parempi uni on taattu jokaiselle osapuolelle.


Tähän saakka portaikon ylätasanteella on ollut lasten vaatekaappi, mutta se sai väistyä, jonka ansiosta tilaa tuli leluhyllykölle ja pöydälle tuoleineen.


Sänkynä on sisaruksilta peritty Casa Bella-lastensänky – kuten jo kauan sitten hankittua on moni muukin asia –  ja melkeinpä laidastaan Ikeaa. Ylätasanne on näyttänyt joskus myös tältä.

Tavallaan haluaisin suosia valintana jotakin muuta kuin Ikeaa, tai edes löytää vastaavat kierrätettynä, mutta pienet tilat ovat vaativat, ja toisaalta elämäntilanne, syrjäinen sijainti ja muut realiteetit eivät muuhun nyt venyneet. Meillä tehdään kuitenkin kalustehankintoja suhteellisen vähän, ja nekin pääasiassa tulee miehen kautta tai käytettynä. Osa on sitten vastapainona nillittämättä vaikka tätä Ikeaa. Ekohippiosani, se vastuullineni kuluttaja, ei suosi ehdottomuuksia tai äärimmäisyyksiä, ja voi elää tämän asian kanssa. Se on huomannut, että mikäli se tekee korjausliikkeen jonkin asian suhteen, tasapaino alkaa nyrjähtämään jossain toisessa päässä. Omakotitaloasuminen, suurperhe ja yhden työssäkäyvän tilipussi, sekä moni muu vaikuttaja asettaa omat vaatimuksensa, joissa voi valita aina vain niitä pikkuisen parempia valintoja suhteessa vallitseviin olosuhteisiin – absoluuttisen hyviä valintoja vain harvoin, jos niitä on edes vielä olemassa tai teoriassakaan järjesteltävissä. Pienet hyvät ja aikaisempaa tietoisemmat valinnat, aidosti ekologiset askeleet, ja sillä hetkellä parhaaksi tuntemansa teot juoksevan arjen lomassa vievät jo pitkälle ja saavat onnelliseksi, inspiroituneeksi ja motivoituneeksi. Sanottakoon kuitenkin, että luonnollisuus, luomu, lähituotettu, prosessoimattomuus ja ekologisuus on itselleni merkittävä kriteeri, ja pääsääntöisesti näitä valintoja tehdään meillä ruuan ja kasvavassa määrin pesuaineiden suhteen, myrkky- ja kemikaalikuormaa vähentäen. Sen koen olevan tärkein sijoitus tässä vaiheessa elämää.


Olen kääntänyt ajatusmaailmani siis nykyään sellaiseksi missä luonnonmukaisuus on parhainta laatua. En koskaan uskonut kodin tulevan jollain tavalla "valmiiksi", eikä jatkuvasti ylläpidettävä vanha talo koskaan voi sellaiseksi toki tullakaan, mutta juuri niin vain kävi; jatkuva sisustaminen hiljeni, verhot eivät enää vaihtuneet neljästi vuodessa, katse ei etsinytkään taas projektia projektin jälkeen, ja niin edelleen. Astuin tyytyväisyyteen. Minä itsehän siinä tulin valmiiksi uuteen vaiheeseen, jolloin koti korkeintaan heijasteli sisäistä tilaa. Kaikki kymmenet vaihtoverhot raivattiin lahjoitukseen ja samalla lähti kiertoon paljon, paljon muuta. Energiaa vapautui valtavat määrät muuhun uudistamiseen, uudistumiseen ja ratkaisujen tutkimiseen.

Luonnollisempien valintojen suhteen onneksi kysynnän myötä tarjonta laajenee nyt vauhdilla ja lasten kasvaessakin tilanne taas muuttuu. Ihan näiden pienten puolestahan on vielä helppo tehdä valintoja, mutta iän myötä voi korkeintaan enää tukea ja ohjailla, muovailla jonkinlaisia kompromisseja, ei alistaa tai kontrolloida. Viimeissään teinien kohdalla moni asia on ajateltava uusiksi useissa perheissä. Pyrkimys johonkin, joka sillä hetkellä ei luonnistu, aiheuttaa lähinnä stressiä, ahdistusta ja huolta. Sellaisesta olen itseni vapauttanut tässäkin asiassa, ja suosittelen siksi lämpimästi jokaista luopumaan fanaattisuudesta, olipa asia mikä tahansa. Täydellisyyden tavoittelu tai kohtuuttomat päämäärät ei ole edes inspiroivaa katseltavaa, päinvastoin, se voi olla kaikkinensa ennemminkin lannistavaa, masentavaa, kuluttavaa ja epäonnistumiseen onnistumisen sijasta todennäköisemmin johtavaa. Ja maailmahan muuttuu ensisijaisesti vain esimerkin ja inspiraation voimalla, eli pelosta, pakosta tai riittämättömyydestä. Ruuasta, kosmetiikasta ja pesuaineista astetta vihreämmissä sävyissä ja tässä asteittaisessa muutoksessa onkin muuten ajatuksena postata oma juttunsa tässä lähiaikoina.

Arvostustani nauttii tietenkin jokainen, joka pystyy omia jalanjälkiään kuluttajana linjaamaan tarkasti, mutta me emme kuulu heihin. Henkilökohtainen hiilijalanjälkeni tosin on varsin pieni, sanoo tämä hiilijalanjälkitesti: 2700 kg CO₂e, joka on reippaasti alle kolmasosa keskivertosuomalaisen tuloksesta, ja siihen tietenkin olen tyytyväinen.


Tästä blogista ei siis saa ekoövereitä, vaikka asia onkin lähellä sydäntä. Suomme itsellemme paheita, ja joissain asioissa olemme suorastaan höveleitä. Lopulta on tärkeintä, että tässä suurperheessä kaikilla on kaikkea tarvitsemaansa, ehjää ja puhdasta, kuin että ei ole. Sekään kun ei ole mikään itsestäänselvyys, kenellekään, vaikka tänä maailmanaikana tulisi olla. Pääluotsaajana perheessämme kohti luonnollisempaa elämää toimii allekirjoittanut, joten asioiden myyminen muulle perheelle ja siirtymäajat ovat joskus pitkässäkin viivassa, mutta useimmiten suureksi ilokseni muutokset tapahtuvat jo kuin itsestään. Eihän sitä tiedä mihin elämä vielä kuljettaa, kun tietoinen elämä aikansa tekeytyy muotoaan hakiessaan. ツ


Haaveita saa ja pitää olla ohjatakseen uusiin vaiheisiin – silloinkin kun tietää niiden jäävän vain haaveiksi. Muussa tapauksessahan ne olisivat kylmiä tavoitteita. 

Follow my blog with Bloglovin

Siivet & Juuret

Tämä parikin viime vuotta kiinni ollut blogi ehti täyttää joulukuussa 10 vuotta. Tarkoituksena oli sulkea kirjoitusalusta jo kokonaan, mutta koska elämä käänteineen tuppaa olemaan joskus kummallista, tässä sitä taas ollaan.


Mulla oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko pidän blogin kiinni ja itselleni muistona, tai lähden viemään sitä uudistuksen läpi, jotta se voisi palvella jälleen. Yhtenä tekijänä tähän on blogin lukemattomat kuvat, jotka kuvapalvelimen uudistumisen myötä eivät enää näy postauksissa kuin siellä täällä, jos niissäkään. Osan kuvista Photobucket on mennyt nielemään bittikitaansa kai lopullisesti. Toisin sanoen, tulen vähitellen käymään jokaisen tekstin läpi ja korjaamaan sekä palauttamaan parhaani mukaan kuvat ja sen myötä korjaamaan visuaalisen ilmeen niiden postausten osalta, jotka päädyn jättämään. Varaan tähän aikaa niin paljon kuin se sitä ottaa. Siivoan pois kaikkea turhaa ja mitäänsanomatonta, jolla ei ole arvoa itselleni, tuskin sinullekaan. Poistan myös kaikki kommentit ja päivitän blogin nimen vastaamaan tätä hetkeä. En edes tiedä vielä mitä kaikkea ja mihin päädyn. Aloitan tavallaan puhtaalta pöydältä, mutta silti vanhan jatkumona. Blogimaailmakin on muuttunut somen kehittymisen myötä. Nyt esimerkiksi Insta on itselleni se väylä, jota käytän tunnelmapalojen ja hetkien taltioimiseen ja kavereille jakamiseen. Kuvia on sinne helppo ja vaivaton ottaa ja fiiliksiään sekä inspiksiään siellä jakaa. Blogille suon tilaisuuden tarjota tilaa enemmänkin kokonaisuuksille ja hetkien muodostamille helminauhoille.


Tämän kuluneen vuosikymmenen aikana on paljon muuttunut. Jopa viimeisen vuoden aikana muutokset ovat olleet isoja. Ja silti moni asia on myös pysynyt ennallaan. Blogia ja menneitä tunnelmia selatessani huomasin, että vaikka olen käynyt läpi syvää, erityisesti henkistä muutosta tämän kymmenen vuoden ajan, monet asiat ovat muuttumattomia. Jotkut ovat voineet jäädä pois, mutta nyt elän aikaa, jolloin ne ovat palaamassa taas merkityksellisinä takaisin. Niillä saattaa olla entiseen nähden erilainen painoarvo, mutta ne kuuluvat silti olennaisina elementteinä elämään. Elämä on täydentynyt – ja tiettyjen vaiheiden jälkeen alkanut osoittaa tilaa uudelleen sille luovuudelle, joka on aikaisemmin ollut hetkellinen, ohimenevä tai täydentävä työkalu ja oppiprosessi. Siitä on tullut luonteva ja pysyvä osa omaa ilmaisua.


Luulen myös, että kirjoitan tänne enemmän kuin ennen. Tähän saakka tämä blogi on ollut kuva- ja kuvauspainotteinen, harrastuksiin ja projekteihin keskittynyt uloshengityskanava, jonne en ole kertonut itsestäni kovinkaan paljon. En ole tuntenut sellaiselle tarvetta, koska kirjoittamiselle on ja on ollut omat paikkansa toisaalla. Se on voinut antaa pinnallisen vaikutelman, mikä luonnollisesti on vain havannoijan omaa kokemusta. Mussa on paljon kerroksia, puolia ja syvyyksiä, joita on ajoittain haastavaa saada ilmaistua yhdellä alustalla, koska vaatisivat usein seikkaperäistä ja laajempaa pohjustusta. Nyt kuitenkin yritän sitäkin: ilmaista itseäni kokonaisuutena, en kokonaisuuden osina. Täällä sivuilla siis luultavasti lennähtelee puikoilta silmukat siinä missä uudistetaan kotia tai vaalitaan terveellisempiä valintoja arjessa ja pudotetaan painoa. Tulen kirjoittamaan kaikesta siitä mikä elämääni luontevasti sisältyy. Blogia edestakaisin vieritellessä laitoin merkille myös sen, että olen kirjoittanut monesta aloitetusta asiasta, mutta en ole koskaan saanut tai edes yrittänyt ottaa kunnon tilaisuutta kertoa kuinka niiden kanssa lopulta kävi ja millaisten vaiheiden kautta. Tuli tunne, että olen sen tänne velkaa. En kenellekään muulle kuin itselleni, ikään kuin noiden asioiden symbolisena ympyrän sulkemisena.


Yksi tärkeä ja kenties tärkein syy blogin lämmittämiselle on myös valokuvaus itsessään. Olen aina rakastanut ottaa kuvia, mutta laitteisto on ollut vaihtelevaa. Nyt sain järkkärin, jollaista en lopulta edes meinannut hankkia sen painavuuden takia. Ei uusi, eikä mikään erikoinen, mutta kuitenkin seuraava askel, mikäli meinaa kuvausharrastuksessa kehittyä. Pyrin aina elämään hetkessä ja autenttisella fiiliksellä, joten mihinkään ammattilaistason tai taiteen vallitsevien sääntöjen mukaiseen tulokseen en edes yritä, vaan haluan oppia ikuistamaan sitä, mikä ilmentää omaa näkemystä, kokemusta ja mieltymystä. Mikään muu ei merkitse, paitsi se, että juuri sillä hetkellä kuva edes jossain määrin miellyttää tai täyttää tarkoituksensa tai kuvaamiseen inspiroineen vision. En aseta itselleni raameja tai rimoja, vaan päinvastoin koetan olla itselleni hyvinkin armollinen laadun suhteen. Vain kuvan merkitys itselleni tulkoon määrittämään julkaistuksi tulemisensa. Todennäköisesti kuvia tuleekin yhtä lailla niin puhelimesta, pokkarista kuin myös järkkäristä.


Pari sanaa vielä itsestäni. Blogin sisältöä luo alle nelikymppinen kuuden lapsen äiti, vaimo, synnynnäisen sidekudossairauden (EDS) henkisesti vahvistama ja fyysisesti haurastuttama entinen kuntoiluhullu keikkalaulaja, joka prosessoi byrokratian kentällä työkyvyttömyyseläkettään parhaillaan eteenpäin. Onnellisesti naimisissa, kokemassa elämää, jossa tuntee olevansa syvähenkisesti Kotona sieluperheessään. Kaikenlaisiin määrityksiin, ristiriitaisuuksiin, statuksiin, hifistelyihin ja hypetyksiin kyllästynyt, ja siksi niitä käyttävä ja sellaisiin kiinnittyvä aina niin ohuesti kuin mahdollista. Silmää, korvaa, sydäntä ja mieltä löytyy kauneudelle, myötätuntoa ja vastuuntuntoa elämän koko kirjoa kohtaan ja tietoisuutta sekä havannointikykyä olemassaolon moninaisuudelle. Puhtaus, vapaus, ja aitous ohjaa kaikissa valinnoissa tilanteen mukaan mahdollisimman pitkälle, niin ravinnossa kuin liikkeessäkin, ja niin ilmaisussa kuin ihmissuhteissa, luoden terveen, virtaavan ja kannattelevan tasapainon välilleen. Vähintään yhtä monella tavalla perinteinen ja tavallinen nainen ja äiti, kuin mitä jonkun mielestä ehkä joiltain osin epätavallinen. ツ